For Phillips

Olen alkanut kantaa huonoa omaatuntoa. Blogin suhteen. Joskus soimaan itseäni siitä että en postaa tarpeeksi usein, mutta nyt on ihan uusi juttu. Tämän tarina päivässä-haasteen ansiosta olen sentään saanut aikaan jonkunlaisia postauksia - mutta kuvat puuttuvat! Kuvat kuitenkin ovat aika olennainen osa Mäntylää ainakin minusta. Mutta kuvattomuuteen on kyllä ihan pätevä selitys.

Aikaisemmin minulla on ollut lapsen päiväunien ajan omaa aikaa valokuuvaamiseen tai muuhun, mutta nyt lapsen rytmi on hievahtanut niin että päikkäreitä nukutaan vasta kun mies tulee kotiin - ja minä olen töissä. Ja illalla puoli 11 kun tulen kotiin ei paljoa kuvata.

 Toisaalta on ihan turhaa kantaa huonoa omaatuntoa mistään. Päin Mäntylää on minun harrastukseni jossa ainoa teema on, että täällä näkyy aina sitä mitä milloinkin on elämässäni meneillään. Ja nyt ei näy paljon mitään koska elämässäni on meneillään vapaa-aikaa vain öisin. Paitsi tänään!

Tänään oli vapaapäivä! Olenkin ollut tosi tehokas, valokuvaamisen lisäksi joulu sai vihdoin lähteä, miehen keskiaikahousut ovat lopultakin alulla, ollaan oltu lapsen kanssa kaksi kertaa ulkona leikkimässä ja potkukelkkailemassa, olen jumpannut ja syönyt iltapalaksi salaattia. Ja askarrellut kuviin vesileiman johon en vielä ole oikein tyytyväinen.

Ja on minulla kuulkaa tarinakin kerrottavaksi! 

Ensimmäiseltä ulkoilureissultamme tulimme kotiin siinä klo 13 maissa. Aloin melkein samantien lappaa pyykkiä koneeseen lapsen seuraillessa mukana, hänestä pyykkien laittaminen on tosi kivaa kun saa auttaa likaisten vaatteiden etsimisessä ja kantaa niitä vessaan - olla avuksi. Lähdin vielä hakemaan eteisen pyykkikorista yhtä sylillistä vaatteita kun lapsi huiteli vessaan, laittoi oven kiinni perässä ja napsautti oven lukkoon.

!!!

Minulla meni ehkä muutama sekunti ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Lapsella kuului olevan vessassa hirmu kivaa. Sitten totesin että ok, pitää löytää jokin jolla lukon saa auki. Olen itse kerran lapsena ollut ihan samalla tavalla tuolla jumissa, muistan edelleen elävästi miten äiti yritti oven takaa neuvoa kuinka lukko avataan mutta olin niin paniikissa etten tajunnut mitään. Silloin siihen löytyi avain. Ok, on olemassa avain jonka olen nähnyt viimeksi noin 20 tai jotain vuotta sitten. Ei löytynyt.

Lapsella oli edelleen kivaa, kuului loisketta.

Kokeilin lukkoon hedelmäveistä, ei sopinut. Kokeilin voiveistä mutta se meinasi sorvata muovisen, neliönmuotoisen avaimenreijän pyöreäksi. Kaivelin ruuvipurkkia. Soitin miehelle. Mies neuvoi etsimään työkalupakin ja sieltä ruuvimeisselin. Sama lopputulos kuin voiveitsellä.

Lapsi purkasi äänestä päätellen vessapaperirullaa.

Pyysin miestä tulemaan avuksi, työpäivä oli muutenkin päättymässä puolen tunnin päästä. Mies lupasi tulla, onneksi siellä ollaan ymmärtäväisiä.

Yritin selittää oven läpi kaksivuotiaalle kuinka lukko avataan. Mietin sorkkarautaa. 

...

Palasin ruuvipurkille, kumosin sen eteisen lattialle ja löysin kasasta taskukokoisen leatherman-linkkarin ja siitä välineen jossa lukee "for Phillips" (??). Toimi! Lapsi esitteli minulle silmät loistaen miten oli purkanut koko vessapaperirullan lattialle ja paloitellut sen pieniksi paloiksi.

Soitin miehelle että ei tarvikkaan tulla.