Pidän sinua sylissä ja kaikki muu on turhaa.

Otsikko on itse asiassa lainattu kaverilta mutta se liikutti minua niin syvästi että oli pakko varastaa se tähän. Kyseessä oli kommentti fb-statukseeni, jossa raportoin että isosiskolla oli mummilapäivä mutta en ollut siivonnut ollenkaan vaan notkunut pyjamassa vauvan kanssa, vauvalla kun oli "viihdyn vain sylissä"-päivä. Ja hyvä päivä se olikin, minä sain huilattua markkinaväsymystä pois ja poikanen sai kahdenkeskistä huomiota, mitä ei todellakaan liiaksi ole saanut. Kun tyttö oli vauva, hän oli maailmani napa ja olin olemassa vain häntä varten, nyt tämän kanssa se ei tietenkään ole mitenkään mahdollista. Jo pelkästään vauvan syöttämisen, nukuttamisen ja muiden hoitotoimenpiteiden vaatima huomio meinaa olla isosiskolle liikaa. 

Ja juu, tiedän kyllä että se tekee tytölle ihan hyvää huomata ettei hän yksin olekaan maailman napa, mutta kyllä sen aseman järkkyminen koville ottaa. Siispä toisinaan isosisko lähtee mummilaan tai isin kanssa johonkin (nyt ne ovat kahdestaan onkimassa). Vauva saa kaiken huomion minulta, sisko taas isiltä tai mummilta tai papalta, ja ennenkaikkea minä saan lepotauon siitä kaoottisesta kauhun tasapainosta mikä täällä melkein koko ajan vallitsee silloin kun minä olen yksin lasten kanssa kotona. Kaikki voittaa. 

Paitsi että minulle tulee välittömästi huono omatunto siitä että olen hylännyt esikoisen jonkun muun hoiviin että voin rauhassa leperrellä vauvan kanssa! Mikä nyt on ihan hoopoa, sillä ei tuo ole tähänkään asti ollut mikään pelkästään minun helmoissa viihtyvä mammantyttö. Mummilassa ja kummilassa neiti on tähänkin asti viihtynyt erinomaisesti ja isänsä kanssa viettänyt ihan yhtä paljon aikaa kuin minunkin. Isin tyttö hän enemmän on, jos nyt jompi kumpi pitää valita. Mutta silti, kun tämä pienempi jää minun hoiviin niin pam, huono omatunto.

No, ollaan me sitten vastapainoksi vietetty aikaa ihan kahdestaankin, tyttö ja minä. Vauva onneksi suostuu juomaan maitoa pullosta ja viihtyy erinomaisesti myös isin kanssa (tiettyyn rajaan asti). Joten me jätetään pojat pitämään taloa pystyssä ja lähdetään tyttöjen kesken humputtelemaan. Ollaan käyty rannalla kahlailemassa ja etsimässä simpukoita, hampparilla, shoppailemassa... ja eilen käytiin Maretariumissa, pizzalla ja jäätelöllä! Pitää vaan alkaa keksiä vähän halvempia retkikohteita, ihan joka viikko ei ole varaa käydä museossa, akvaariossa, ravintolassa tai shoppailemassa.

Ja kun miettii tilannetta isosiskon kannalta, niin eihän se mikään ihme ole että ketuttaa. Ei tämä ole tytön vauva, ei siskolla ole samanlaista vaistonvaraista hoivaviettiä ja rakkautta vauvaa kohtaan, kuin mikä isällä ja äidillä on. Siskolle vauva on vain olento joka ensin teki äidin sairaaksi ja väsyneeksi loputtoman pitkältä tuntuvan ajan, ja sitten synnyttyään vie äidin ja isän huomion ja saa vanhemmat kimpoilemaan kuin hölmöt, kiukkuiset kanat. Vauva saa hirveän määrän uusia tavaroita, joista osa on kuulunut siskolle ja joihin ei saa koskea. Vauva huutaa ja rääkyy ja kun sillä on nälkä tai kakka, pitää siskon odottaa. Kun vauva nukkuu niin silloin ei saa metelöidä. Minusta on suorastaan ihme että sisko suhtautuu veikkaan näinkin suopeasti, haluaa hoitaa ja syöttää, antaa suukkoja ja juttelee. Niin se vaan se sisarusrakkauskin jostain kumpuaa, ihme juttu! 

Pöytiä, penkkejä ja kesäkukkia

Iltahuuto selätetty. Nyt pitäisi olla jo nukkumassa. Eikä bloggaamassa, varsinkaan kun aivoista ei löydy mitään kirjoittamisen arvoista, huminaa vain. Kuvia kuitenkin löytyi kamerasta...

Juhlavalmistelut jatkuu pihalla. 

Juhlien varjolla pihakin paranee paranemistaan, nyt valmistui terassin kaide (ja rappusetkin).

Viikkariteltasta tuli juhlakatos ja Kesä-Heikiltä lainattiin pöydät, ne meidän tekemät. (Oho, jopas on miehen hiukset vuodessa kasvaneet!!)

Luin jonakin päivänä (eilen? Tai ehkä viime viikolla...) otsikon jossa sanottiin että vauvan ja äidin sydämet lyövät samaan tahtiin. En lukenut juttua mutta jäin miettimään. Kuinka monta vauvan sydämenlyöntiä lyö yhtä minun aikuisen sydämen iskua kohti? Koska tasatahtisuus loppuu, vai loppuuko? Lyökö kolmevuotiaan sydän edelleen tasatahtiin minun kanssa? Ja jos niin on, päteekö se myös isosiskon ja pikkuveikan sydämiin? Entä minä ja sisarukseni, mennäänkö mekin vielä samassa tahdissa?

***

Tänne blogiin tullaan yleensä aika ilmeisillä hakusanoilla, tällä hetkellä suosiossa ovat "nokkossämpylät resepti", "kuormalavasta yrttihylly" sekä "omenapuu maikki". Mutta nyt oli tullut "puun juurille kuseskelu"!!! Mitä hittoa??

Keltaisia kuvia

Jos on yhtään tätä blogia lukenut, on saattanut huomata että olen kovasti innostunut Susannan työhuoneesta ja työhuoneen rievuista. (Susannaa hehkutettu ainakin täällä ja täällä.) Sitä voisi ihmetellä että kuinka paljon palstatilaa voi ansaita rätti, vaikka oikein hyvä rätti onkin.

Mutta kun tässä ei nyt ole kyse pelkästään räteistä, vaan kokonaisuudesta. Susanna on kaikessa nerokkuudessaan luonut riepufirmansa ympärille kokonaisuuden jonka ansiosta minustakin on ihan fine maksaa rätistä 7,80€ vaikka marketin hyllyltä napattuna kipuraja olisi varmasti 3-4€. No, tutustukaa Susannan blogiin ja fb-sivuun niin ymmärrätte mitä tarkoitan.

Nyt siellä fb-sivulla on menossa ihan mahtava useamman viikon kestävä viikon fani-kisailu joka on saanut Susannafanit liikkeelle ja tuonut myös paljon lisää näkyvyyttä rievuille. Susanna on keksinyt meille vaikka mitä hauskoja tehtäviä joita ollaan kilvan suoritettu. Ja tiedättekö, uskon ihan vilpittömästi että suurin osa meistä ei suorita tehtäviä ja keksi omia lisätempauksia vain palkinnon ja tittelin toivossa. Meistä Susanna vaan on niin mahdottoman kiva ja sympaattinen että on ansainnut kaiken saamansa huomion ja fb-näkyvyyden mitä tämän kisailun johdosta on saanut.

Sitä paitsi tehtävien suorittaminen on ollut kivaa! Ollaan palloiltu ympäri facebookkia rätti profiilikuvana, keksitty nimi Susannan sammakolle ja vietetty sammakon nimipäivää, keksitty jatkokertomusta ja niin edelleen. Ja valokuvattu keltaisia asioita.

Joten Susanna, tässä sinulle yhden keltaisen kuvan sijaan kahdeksan. Koska olet vaan niin... ...Susanna!

Mistä voi ostaa uuden pään?

Noniin, päätin ryhdistäytyä bloggaajana ja napsin vähän tunnelmakuvia eiliseltä. Eipä näissä kuvissa paljon muita ansioita olekaan, ainakaan kuvanlaadullisia sellaisia.

Teeleipiä tulossa...

Kettuessu markkinoilta, valtavasti riemua neljällä eurolla.

Yritän keksiä tekemistä ja keskittyä olennaiseen, olla ajattelematta kattoa. Kattoasia etenee nyt niin että ensimmäisen kattofirman tarjousta ei hyväksytty vaikka olisivatkin päässeet aloittamaan heti. Liikaa epäilyttäviä seikkoja. Ensi viikolla tulee terveystarkastaja(!) tutkimaan voiko täällä asua, niin että minä saan mielenrauhan siksi kunnes löydetään kattofirma ja remontti pääsee alkamaan. Nyt näyttää siltä että ensin tulee vauva ja kesä, sitten vasta remontti.

Uunissa paistuvia pitää vahtia.

Ei ole helppoa olla ajattelematta asiaa kun on pää ohjelmoitu näin kuin minulla. Pelkään pahinta, ja kun ajatusmylly lähtee käyntiin sitä ei pysäytä mikään. Osaan vakuuttaa itseni vaikka mistä ja löytää todisteita pelkoani tukemaan. Hyvin pian ihan kaikki viittaa siihen että vain kaikkein hirvein skenaario on mahdollinen. Sitten tulee kauhu, tiedättekö, sellainen kauhu että oksettaa. Minua on neuvottu, että pitäisi kirjoittaa ylös kaikki pelot mitä vuosien varrella ehtii pelätä, ja toteutuivatko ne. Ja koska suurin osa ei ole toteutunut voi siitä laskea todennäköisyyden ja sen perusteella ymmärtää että suurin osa peloistani on turhia vaikka ne kuinka todellisilta tuntuvatkin.

Mutta nyt kävikin niin että olin oikeassa. Katossa on jotain vialla. Jos kerran olin oikessa siinä, miksi muka muut pelkoni olisivat pääni keksimiä?

Kummin pojan vanha polkupyörä.

Uudessa kypärässä on vilkkuvalot niskassa!

Kummi oli hukannut avaimen...

Eilen iltasella kauhu meinasi taas ottaa vallan joten painelimme koko perhe pihalle entraamaan tytön uutta polkupyörää. Uusi satula, apupyörät, työntöaisa ja äidille muuta ajateltavaa. Enää puuttuu uusi pirikello hajonneen tilalle ja äidille uusi, paremmin toimiva pää.

Tänään mennään taas polkupyöräilemään ja illalla keskiaikaseuralaisten kanssa ulos. Ja jos oikein intoudun, saatan siivota vessan!

Kirppislöytöjä

Hankkiuduin tuossa taannoin eroon noin kuudesta kassillisesta vauvanvaatteita joita ei tulla enää käyttämään. Ne menivät ystävälleni joka katsoo sieltä ne mitä omilleen haluaa ja loput menevät Venäjälle lähteviin "äitiyspakkauksiin". Tuli siis triplasti hyvä mieli kun sain omiin kaappeihin tilaa, ystävälle hyötyä ja vielä hyväntekeväisyyttäkin tehtyä siinä samalla. Jee! Ja koska vauvanvaaterepertuaariin näin siunaantui tilaa, on ollut lupa hamstrata muutamia oikein erikoisen ihania pikkukuteita kun vastaan on (enimmäkseen) kirppareilla tullut.

Miksi en koskaan löydä mitään kivoja aikuisten vaatteita tollasissa väreissä??

Ja on tässä myös vähän koira haudattuna. Teen samaa mitä eka kierroksellakin. Silloin hamstrasin puklurättejä ja kestovaippoja, tällä kertaa ylisöpöjä potkuhousuja ja kivoja kuoseja. Silloin olin (varmaankin useimpien ensikertalaisten lailla) kauhuissani koska minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä on tulossa eikä hajuakaan siitä miten pikkuvauvan kanssa ollaan, ja yritin helpottaa pelkoani tekemällä tulevasta tyypistä jotenkin konkreettisemman shoppailemalla sille tarvikkeita. Olin vakuuttunut, että mitä paremmin olen varustepuolella varautunut, sitä helpompaa minun on olla sille ihan mukiinmenevä äiti. (Paitsi ettei mukiinmenevä riittänyt minulle, minun piti olla täydellinen. Ainakin kaksi vuotta siihen meni ennen kuin aloin pikkuhiljaa hyväksyä että olen ihan tavallinen mutta siitä huolimatta omalle likalle maailman paras.)

Ihan vaan muutamia juttuja olen hamstrannut...

Tällä kertaa pelon aiheet ovat erilaiset mutta eivät yhtään sen vähäisemmät.

Mitä jos en muistakaan miten pikkuvauvan kanssa ollaan? Mitä jos isosisko kilahtaa mustasukkaisuuteen? Mitä jos minä kilahdan väsymykseen ja imetykseen ja vaipparalliin? Mitä jos rakkautta ei riitäkään niille molemmille? Tällä kertaa tiedän mitä on tulossa ja millaista pikkuvauvan kanssa on (ja tiedän mitä pelätä), mutta toisaalta en tiedä yhtään mitään siitä mitä on tulossa. Ei minulla ole hajuakaan siitä miten kahden pienen kanssa selviää hengissä kun yhdenkin kanssa välillä palaa pinna.

Oikeesti retro leijonahaalari löytyi äidin kätköistä, maailman söpöin puuvillaneulehaalari 2 eurolla kirpparilta!

Nomutta. Shoppailemalla ylisöpöjä potkuhousuja ja kivoja kuoseja ja hypistelemällä suloisia pikkuvaatteita olen onnistunut helpottamaan ahdistustani tekemällä tulevasta tyypistä jotenkin konkreettisemman. Sen lisäksi että se huutaa ja syö ja kakkaa hyvin paljon, se tulee todennäköisesti olemaan myös hyvin söpö kärpässienipotkuhousuissa ja meille kaikille tosi rakas. Itse asiassa luulen että on hyvin epätodennäköistä että niin ei kävisi.

Okei, tunnustan, noi siniset on kyllä ihan kaupasta. Mut ne on isosiskon valitsemat!

 

Kirppikseltä voi näköjään löytää potkuhousujen ja kivojen kuosien lisäksi myös mielenrauhaa.

 

 

Magdaleena ja puutarhanhoidon zen

Meinasin aloittaa siitä kun muutimme tänne kohta kolme vuotta sitten, mutta empä aloitakaan.

Oli se sievä...

Aloitankin vanhasta kodista. Se oli rivitalonpätkä johon kuului pikkuinen, aurinkoinen ja lämmin pihan palanen. Pihaa rakennettiin, hoidettiin ja puunattiin antaumuksella ja se oli puutarhaosaston myyjän ja puistotyöntekijämiehen silmäterä ja ylpeyden aihe. Se oli upea! Ja hyvin helposti hallittavissa, pieni kun oli. Sitten muutimme tänne ja jouduin hyvästelemään pienen paratiisini.

Jonain päivänä tuossa aurinkoisessa kohdassa on kasvihuone joka on tehty vanhoista ikkunoista ja siinä on kivijalka vanhoista tiilistä...

No ei se mitään, tilalle sain vaikka kuinka hurjan paljon ihanaa ja potentiaalista paratiisin puutarhaa johon voisi toteuttaa vaikka mitä hienoa ja uutta ja upeaa! Suunnitelmia syntyi ja kaikki olisi pitänyt saada ja aloittaa hetihetinyt. Sitten tulivat vastaan sellaiset tylsät elämän realiteetit kuin hyvin pienet tulot yhdistettynä omakotiasumisen kuluihin, vauva-aika ja pikkulapsiaika ja väsymys ja ajankäytön haasteet. Ja motivaatio ja priorisointi. Ja väsymys ja laiskuuskin. Ja elämän rajallisuus jne.

Jonain päivänä tuossa on lasten kokoinen puutarhapöytä ja penkit mehukestejä varten!

Pihasta ei tullutkaan hetihetinyt upeaa hortonomirouvan ja puistomiehen taidonnäytettä vaan lähinnä projekti. Kokoelma eriasteisia työn tai suunnittelun vaiheessa olevia osasia, puupinoja ja maakasoja ja tilapäisratkaisuja kruunattuna värikkäillä muovileluilla. Kaikenlaista on ehditty toteuttaakin mutta sen sijaan että olisin nähnyt kaiken sen mitä meillä jo on, laskin mielessäni kaikkea sitä mikä meiltä vielä puuttuu, näin vain keskeneräisyyden. Ja ahdistuin siitä että meidän pihamme pitäisi olla hienompi. Että meiltä varmasti odotetaan sitä hienoa ja upeaa.

Jonain päivänä tuossa hiekkalaatikon vieressä on keinu!

Mutta tänä kesänä olen päättänyt että kaikki on toisin! Tänä kesänä aion painaa villaisella omat ja muiden odotukset ja nauttia kaikesta tästä ja keskittyä hetkeen ja helliä haaveitani ilman ahdistusta siitä että ne eivät ehkä toteudukkaan heti. Ei elämä siitä paremmaksi muutu että koko ajan pyristelee ja haluaisi jotain uutta ja parempaa ja ahdistuu ja unohtaa elää nyt.