Joku roti

Kun imettää, tulee vietettyä paljon aikaa persiillään sohvannurkassa istuen. Sen ajan voi toki käyttää tuijottelemalla vauvaa, mutta rajansa silläkin. Sitten voi tuijottaa seinää tai kaivella korviaan tai jotain muuta kehittävää, mutta ei sitäkään kenenkään pää määräänsä enempää kestä. Pitää keksiä tekemistä. Siskoliskon vauva-aikaan tuijotin paljon telkkarista ostos-teeveetä ja chattia (uuh miten kiehtovaa), nyt ei ole telkkaria - mutta on älypuhelin. Ja puhelimessa pinterest.

Pinterestin näppäilystä on tullut minulle harrastus. Inspiroiva, voimaannuttava, kaikkivoipaisuuskuvitelmia ruokkiva, koukuttava harrastus. On niiin helppoa painaa "pin it" ja ajatella että tämän kyllä ainaskin toteutan ja sitten minusta tulee niiiin paljon parempi ihminen!! Listat on parhaita. Ultimate spring cleaning check listin pinnattua koti siivoutuu melkein itsestään! Ultimate family plannerista puhumattakaan! Ihan mille tahansa elämän osa-alueelle löytyy lista, eikä ihan mikä tahansa lista, vaan ultimate lista, the mother of all lists. Ja pakko tunnustaa että aika monta sellaista listaa on tullut printattua. Ja ihan oikeasti esim. siivoaminen on paljon kivempaa semmoisen kanssa! Jos nyt tykkää listoista.

Noniin. Jokaisella itseään kunnioittavalla, "pin it"-buttonilla bloginsa varustaneella (amerikkalaisella) bloggaajaäidillä on oma organization station niille listoille ja kaikelle muulle tärkeälle. Katsokaa vaikka! Joten pitihän minunkin saada sellainen! Ja sitten piti myös askaroida sinne oma weekly planner eli viikkomuistio. NYT kuulkaa minusta niiiiiin tulee parempi ihminen!

No, ihan vakavissaan. Minusta meinaa välillä tuntua pahasti siltä, että Mäntylän seinät kaatuu niskaan. (Nakit ja) MUTSI kysyi taannoin, että kuka ottaa kiinni, jos äidin jalat ei enää kanna? Tätä mietin välillä minäkin. Ja siksi yritän saada ryhtiä elämään tukeutumalla listoihin. Siivouslista, päivärytmilista, to do-lista, niillä minä pysyn arjen syrjässä kiinni. Ja toivon että mies ottaa kopin jos todella käy niin että äidin jalat ei enää kanna.

Kas päivää

Kauhee pöhinä päällä kirjoittaa jotain blogiin. Sit avasin bloggerin ja iski tyhjän paperin kammo. Huuu! Ideoita olisi nyt vaikka kuinka paljon, mutta mistä sitä aloittaisi näin pitkän tauon jälkeen?

En keksinyt mitään. Suljin bloggerin. Varmaan ainakin viitenä iltana peräkkäin.

Sitten rohkaistuin muokkaamaan blogin ulkonäköä ja koin valaistumisen nimimerkin suhteen. Hei hei Magdaleena, tervetuloa...

Villakalsarininja!

***

Olen tässä miettinyt tätä bloggaamisasiaa kovasti. Haluanko ja jaksanko blogata? Joo, se on kivaa. Pitäisi vaan päästä yli siitä "ei ketään kuitenkaan kiinnosta"-tunteesta. Haluanko blogata samalla teemalla kuin ennen? Joo ja en. Enemmän ja enemmän arveluttaa lasten oikeus yksityisyyteen. Joten jatkossa yritän pysytellä muissa aiheissa (vaikka pakko myöntää että mun lapset on niin ihmeellisiä että niistä kyllä riittäisi aihetta vaikka kahteen blogiin...............). 

Joten jatkossa... mitä seuraa? Ainakin venttiileitä. Luonnonkosmetiikkaa. Sisustusta. Keittiönkaappien ovien maalausta. Valokuvaamista. Sohvan päällisiä. Ompelujuttuja. Arkea. Semmosta.

Kuullaan!

Emmiänykkerkee

(Näyttääpä muuten Kotkan murre kirjotettuna kamalalta!)

Huhuu, Poikaneeen....

No ootko hetken selällään ni otan kuvan? Ai et.

Noni!

***

Oli mulla muistaakseni jotain asiaakin... ehkä. Tuo jässikkä, se on jo neljä kuukautta! (Jo, vasta, kaikki on suhteellista...) Muistaako joku kun se oli tämmönen? En minä ainakaan...  Ja nyt se on tommonen. Seurustelee, nauraa, selostaa, yrittää kovasti ryömiä ja antaa kuulua kun se ei onnistu, on huomannut omistavansa jalat(!), jumaloi isosiskoa, haluaa istua sylissä, pistää ihan kaiken suuhun, boikotoi äänekkäästi ulkovaatteita, kaantoliinaa, vaunuja, niitä oransseja rattaita ja autolla matkustamista, viihtyy kuitenkin erinomaisesti kantorepussa ja bussissa. Nukahtaa noin viidessä minuutissa ja nukkuu... paitsi kolmena yönä on herännyt aamuyöllä syömään, tähänkö se katkeamattomien öiden autuus nyt loppui?

Ja isosisko! Kohta neljä vuotta, vastahan sekin oli tommonen. Syksy ja arki ja rutiinit on tuoneet elämään helpotusta, ihan kaikesta ei enää tarvitse tapella. On päiväkotikavereita ja perhekahvilaa ja puistotapaamisia ja mummilan naapurin tyttöjä. On se päiväkoti puoli päivää kahdesti viikossa ja omia juttuja ja elämässä joku rytmi. Ja jumppakerho! Ekalla kerralla minä melkein itkin kentän reunalla kun seurasin miten tyttö kuunteli, keskittyi ja noudatti ohjeita ja välillä kurkkasi minuun päin naama naantalin aurinkona. Ja veikankin kanssa on jo helpompaa. Toki mustasukkaisuutta ja huomion hakemista on vieläkin, paljonkin, mutta jostain on kummunnut myös valtava rakkaus ja empatia vauvaa kohtaan. Ihanaa ja helpottavaa.

Ja minä. Olen olemassa taas. Keskityn pitämään langanpäät käsissä, yritän jakaa itsestäni tasapuolisesti molemmille lapsille ja miehelle. Ja itsellenikin. Yritän hallita rahankäyttöä ja ompelen kestovaippoihin imuja, suunnittelen sisustusta, siivousta ja asukokonaisuuksia jotka sopivat yhteen oranssin tukan kanssa. Sain yhdeltä ystävältä ihania uutisia ja toiselta surullisia. Unohdin laittaa tissiliivit kun lähdin lähikauppaan. Ostin tuulikaappiin kuramaton. Suunnittelen tulevaisuutta. Iloitsen pienistä asioista ja ahdistun suurista. Yritän keskittyä niihin pieniin ja kun onnistun, elämä tuntuu hyvältä ja levolliselta juuri nyt.

Äiti poistuu talosta

1. Äiti varaa facebookin nettikirppikseltä vauvalle syksyksi haalarin ja sopii noutavansa sen tiistaina viiden jälkeen.

2. Haalari pitää hakea naapurikunnasta. Äiti suunnittelee jättävänsä lapset isän kanssa kotiin, eihän reissuun mene kuin maksimissaan puoli tuntia. Irtiotto!

3. Äiti syöttää vauvan ja pumppaa varmuuden vuoksi maitoa. Äiti peseytyy ja vaihtaa ylleen puhtaat vaatteet ja sitoo päähän huivin. Tässä vaiheessa melkein-neljä-vuotias tajuaa että jotain on tekeillä.

4. "Äiti mihin siä olet menossa?????????????"

5. "Äiti minä tulen MUKAAN!!!!" 

6. "Ei, et tule."   (Toista kohtia 5 ja 6 noin 27 kertaa, jona aikana äiti pukee kengät.)

7. Äiti avaa ulko-oven, melkein-neljä-vuotias on hysterian partaalla, vaikuttaa siltä että äiti olisi lähdössä viikoksi kiinaan.

8. Äiti harkitsee lähtevänsä viikoksi kiinaan.

9. Lapsi rauhoittuu haleilla, äiti on menossa autoon. Perhe tulee hyvästelemään rappusille, alkaa sataa.

10. "ÄITI!!!! SATAA VETTÄ!!! ETVOILÄHTEÄKUNSATAA!!!!!!"
(Käydään uudestaan läpi kohdat 5-7.)

11. Mies muistaa että auton puhaltimessa on jotain vikaa, se ei käynnisty, auton ikkunat on huurussa.

12. "VAIMO, ET VOI LÄHTEÄ SATEELLA JOS AUTON PUHALLIN EI TOIMI!!!!!"

13. Äiti painaa ilmastoinnin kaikkia nappuloita viisi kertaa ja puhallin alkaa toimia. 

14. Äiti ajaa pois huolestuneiden vilkutusten saattelemana, käy nostamassa rahaa ja ostamassa karkkipussin (koska raha pitää rikkoa). Kello on vähän yli kuusi.

15. Äiti ajaa naapurikuntaan kuunnellen samalla aikuisten musiikkia radiosta ja syöden avoimesti karkkia vaikka ei ole lauantai. Vettä sataa kaatamalla ja salamoi, pitää ajella hissukseen.

16. Kotona vauva ei suostu syömään pullosta ja isosisko on hysteerinen koska ukkostaa ja äiti on ulkona ja ukkosella ei saa mennä ulos koska salama voi lyödä ja ÄITI KUOLEE!

17. Kello on melkein seitsemän, äiti palaa kotiin. Tyttö juoksee ovelle vastaan, mies on laittanut ruokaa ja vauva nukkuu.

18. Valtakunnassa kaikki hyvin.

(19. Äiti syö kiltisti lautasellisen ruokaa vaikka on oikeasti tosi huono olo koska on juuri syönyt salaa puoli pussia karkkia.)

(20. Äiti odottaa että muu perhe menee nukkumaan että voi syödä loput karkit.)

Perjantai pääsi yllättämään

Yritän tässä miettiä että mihin ihmeeseen se viikko taas katosi. Perjantai tuli ihan puun takaa, kun yritin laskea päiviä tulin siihen tulokseen että on ehkä keskiviikko tai torstai. Alkaa olla lähellä se piste kun olis pakko päästä olemaan jossain yksin. Kohta. Onneksi kuitenkin on vielä kesä ja tekemistä. Olen koko ajan keskittynyt selviytymään kesästä kunnialla ja ajatellut että kesän jälkeen sitten helpottaa, pahin ikkupikkuvauva-aika on takana ja päiväkodin kesäloma loppuu. Mutta hitto vieköön sitten se hupi vasta alkaakin. Syksy ja pimeä ja kurahousut.

No joo, tää viikko nyt on ollut vähän tämmönen. Poikanen keksi että vajaa kolmekuiselle sopivaa puuhaa on vatsalleen kääntyminen. Juuri kun ehdin huokaista helpotuksesta että viihtyyhän tämä sittenkin leikkimatolla eikä koko ajan tarvitse kanniskella... no, ei viihdy enää. Vaan on kolmessa sekunnissa vatsallaan ja sitten vasta alkaakin pänniä kun eteenpäin ei pääse ja se pääkin on vielä aika painava. Kolmen-neljän tunnin päikkäritkin ovat muisto vain kun unissaankin pitää jumpata. Ja tissillä. Ja sitten on lopulta niin nälkäinen ja väsynyt ettei osaa muuta kuin kirkua. Huoh. 

Enkä edes ala tästä helteestä.

Enkä isosiskon mustasukkaisuudesta tai uhmailusta tai iltatemppuilusta.

Luojan kiitos koko homma pysyy edelleen about hallinnassa kun lähdetään ovesta ulos. Poikanen enimmäkseen nukkuu ja Tyttö ei kiukuttele ainakaan pahemmin. Enkä minä. Tänään käytiin kahdesti puistossa. Ensin aamulla kaverin kanssa lähileikkipuistossa, (joka meni kyllä vähän mönkään koska sinne tuli kolmas, vähän vanhempi tyttö, ja minun tyttö nuorimpana jäi sitten kolmanneksi pyöräksi) ja iltapäivällä mentiin sitten isin kanssa kuvissa näkyvään jokipuistoon.

Ihana paikka, aivan huikea!

Ja nyt kun tarkemmin mietin niin onhan tämä viikko ollut enimmäkseen aika muikea. Saatiin kanootti ja ollaan käyty melomassa. Ja kahdesti iltauinnilla. Yhtenä päivänä matkustettiin bussilla mummilaan ja eilen minulla oli puolikas lapsivapaa kun isosisko lähti heti aamusta mummin ja papan kanssa keräämään mansikoita. Ollaan nukuttu pitkään ja otettu lunkisti, maanantai ja tiistai taisi mennä lähinnä meripäivistä toipumiseen. Aika kiva viikko itse asiassa, ilmankos menikin niin nopeasti. 

Ja onhan se Poikanenkin enimmäkseen aika zen tapaus edelleen, ja on yks kaks myös alkanut seurustella, hymyillä ja nauraakin ihan uudenlaisella innolla. Ja nukkuu kantoliinassa ja repussa oikein makeasti kun vaan viitsii kantaa. Ja helpottihan se tämäniltainen kirkumismaratonikin lopulta kun keksin vääntää äijän kapaloon. Ihme juttu muuten, vastasyntyneenä kun kapaloimista kokeilin niin se vihasi sitä yli kaiken. Se oli semmonen vaihe ja tää on nyt sit tämmönen vaihe. Hellevaihe.

Superhellettä odotellessa.

Hetkiä

Hassua miten elämä on kutistunut pieniksi hetkiksi. Hetki jonka vauva nukkuu, hetki jonka se on tyytyväinen leikkimatolla, hetki joka kuluu vauvan syöttämiseen. Hetki jonka mies pärjää kahdestaan vauvan kanssa ilman maitopulloa, hetki jonka saa nukkua ennen yösyöttöä.

 Hetki jonka aikana ehtii tai ei ehdi kirjoittaa yhden blogipostauksen. Useinmiten ei ehdi joten ajatuksetkaan eivät yllä kovin syvällisiksi. Tai jos yltävät, niitä ei ehdi kirjoittaa ja seuraavan hetken koittaessa ne ovat jo unohtuneet.

Päikkärien aikana ehtii siivota tytön huoneen tai ladata pyykit koneeseen tai lukea "Apua merirosvoja" ja tehdä yhden suuren ja yhden pienen muumipalapelin, tai askarrella hienon dinosauruksen.

Isi ja poika pärjäävät kotona sen aikaa kun käy lenkillä tytön kanssa ja kerää ison kimpullisen kukkia ja juoksee kotiin sateen ja ukkosen alta. Tai käy hakemassa lähikaupasta ainekset raparperipiirakkaan ja pitää pienoispiknikin kaupan portailla ja jakaa yhden pillimehun ja yhden sitruunadonitsin.

Muutaman rivin kestovaipan villaimua ehtii neuloa lyhyessäkin hetkessä, neuvolakortin kansien ompeluun tarvitaan jo aika pitkät päikkärit.

(Sinioranssit kuoret on ommeltu kolme ja puoli vuotta sitten jonakin samanlaisena hetkenä, valkopohjaiset tänään kun tyttö oli mummilassa ja poika nukkui.)

Sitten on ne hetket kun pieni on tissillä ja isompi käpertyy toiseen kainaloon. Tai kun vauva nukahtaa syliin eikä sitä raaski laittaa koppaan koska se on lämmin, rento ja pehmoinen. Tai kun tytön silmät loistaa koska hän saa auttaa sen piirakan tekemisessä. 

Tai kun ne molemmat ovat vihdoin sammuneet yöunille ja saa lopultakin kirjoitettua loppuun sen postauksen jonka aloitti aika monta hetkeä sitten.

Pidän sinua sylissä ja kaikki muu on turhaa.

Otsikko on itse asiassa lainattu kaverilta mutta se liikutti minua niin syvästi että oli pakko varastaa se tähän. Kyseessä oli kommentti fb-statukseeni, jossa raportoin että isosiskolla oli mummilapäivä mutta en ollut siivonnut ollenkaan vaan notkunut pyjamassa vauvan kanssa, vauvalla kun oli "viihdyn vain sylissä"-päivä. Ja hyvä päivä se olikin, minä sain huilattua markkinaväsymystä pois ja poikanen sai kahdenkeskistä huomiota, mitä ei todellakaan liiaksi ole saanut. Kun tyttö oli vauva, hän oli maailmani napa ja olin olemassa vain häntä varten, nyt tämän kanssa se ei tietenkään ole mitenkään mahdollista. Jo pelkästään vauvan syöttämisen, nukuttamisen ja muiden hoitotoimenpiteiden vaatima huomio meinaa olla isosiskolle liikaa. 

Ja juu, tiedän kyllä että se tekee tytölle ihan hyvää huomata ettei hän yksin olekaan maailman napa, mutta kyllä sen aseman järkkyminen koville ottaa. Siispä toisinaan isosisko lähtee mummilaan tai isin kanssa johonkin (nyt ne ovat kahdestaan onkimassa). Vauva saa kaiken huomion minulta, sisko taas isiltä tai mummilta tai papalta, ja ennenkaikkea minä saan lepotauon siitä kaoottisesta kauhun tasapainosta mikä täällä melkein koko ajan vallitsee silloin kun minä olen yksin lasten kanssa kotona. Kaikki voittaa. 

Paitsi että minulle tulee välittömästi huono omatunto siitä että olen hylännyt esikoisen jonkun muun hoiviin että voin rauhassa leperrellä vauvan kanssa! Mikä nyt on ihan hoopoa, sillä ei tuo ole tähänkään asti ollut mikään pelkästään minun helmoissa viihtyvä mammantyttö. Mummilassa ja kummilassa neiti on tähänkin asti viihtynyt erinomaisesti ja isänsä kanssa viettänyt ihan yhtä paljon aikaa kuin minunkin. Isin tyttö hän enemmän on, jos nyt jompi kumpi pitää valita. Mutta silti, kun tämä pienempi jää minun hoiviin niin pam, huono omatunto.

No, ollaan me sitten vastapainoksi vietetty aikaa ihan kahdestaankin, tyttö ja minä. Vauva onneksi suostuu juomaan maitoa pullosta ja viihtyy erinomaisesti myös isin kanssa (tiettyyn rajaan asti). Joten me jätetään pojat pitämään taloa pystyssä ja lähdetään tyttöjen kesken humputtelemaan. Ollaan käyty rannalla kahlailemassa ja etsimässä simpukoita, hampparilla, shoppailemassa... ja eilen käytiin Maretariumissa, pizzalla ja jäätelöllä! Pitää vaan alkaa keksiä vähän halvempia retkikohteita, ihan joka viikko ei ole varaa käydä museossa, akvaariossa, ravintolassa tai shoppailemassa.

Ja kun miettii tilannetta isosiskon kannalta, niin eihän se mikään ihme ole että ketuttaa. Ei tämä ole tytön vauva, ei siskolla ole samanlaista vaistonvaraista hoivaviettiä ja rakkautta vauvaa kohtaan, kuin mikä isällä ja äidillä on. Siskolle vauva on vain olento joka ensin teki äidin sairaaksi ja väsyneeksi loputtoman pitkältä tuntuvan ajan, ja sitten synnyttyään vie äidin ja isän huomion ja saa vanhemmat kimpoilemaan kuin hölmöt, kiukkuiset kanat. Vauva saa hirveän määrän uusia tavaroita, joista osa on kuulunut siskolle ja joihin ei saa koskea. Vauva huutaa ja rääkyy ja kun sillä on nälkä tai kakka, pitää siskon odottaa. Kun vauva nukkuu niin silloin ei saa metelöidä. Minusta on suorastaan ihme että sisko suhtautuu veikkaan näinkin suopeasti, haluaa hoitaa ja syöttää, antaa suukkoja ja juttelee. Niin se vaan se sisarusrakkauskin jostain kumpuaa, ihme juttu! 

Kummi lähetti viestin

Minulla oli leikkikummi, kummituskummi, josta tykkäsin kovasti vaikka nähtiinkin harvakseltaan.  Sitten hän kuoli, tuossa jokin aika sitten. Jouluisin leikkikummilla ei ollut tapana lähettää joulukortteja vaan hän kirjoitti vuosikirjeen jonka sitten lähetti kaikille. Se oli mukava tapa. Viime jouluna kirjettä ei enää tullut.

Ollaan tyhjennetty vinttiä tulevaa remonttia silmällä pitäen ja joitakin laatikoita on nyt kasattu miehen huoneeseen. Lapsen harakansilmä löysi sieltä boksin johon olin säästänyt saamamme hääonnittelut. 

Ps. Rakkaus ja ilo auttavat myös vastoinkäymisten mahdollisesti ilmaantuessa!

Melkoinen jälkikirjoitus leikkikummilta.

Pikkujuttuja ja isoja pullia

Merkillinen viikko. Täynnä pieniä ihania hetkiä joista ei kuitenkaan ihan blogipostaukseksi asti riittäisi. No, sämpylöistä riitti just ja just. Jos minulla olisi Instagram-tili se olisi ollut ahkerassa käytössä. 

Olen muistanut ottaa taas rautatipat (kiitos äiti kun muistutit!)  ja olen jopa jaksanut tehdä asioita! Niinkun nyt vaikka täyttää töihin ne äitiyslomapaperit (komeasti myöhässä). Ja soitin kelaan että mitä ihmeen ilmoituksia mun pitää tehdä ja mihin, ja siellä oli tosi ystävällinen ja kärsivällinen asiakaspalvelija joka juurta jaksain selosti kaikki ilmoitukset ja niiden täyttämiset. Kerrankin niin, erinomaisen hyvää palvelua kelasta!

En osaa päättää haluanko pakkauksen pakkauksena vai rahoina.

Tulostin sen hoitolaukun kaavat. Ja keskiaikaseuran jäsenyyspaperit. (Nyt ne pitäisi vielä täyttää ja postittaa...)

Oli neuvola, paino oli jopa pudonnut 300 grammaa kolmen viikon takaisesta, hurraa!

Kävin uimassa! Mun uudet uikkarit on ihan mahtavat! En ymmärrä miten on edes mahdollista että uikkarit päällä tuntee itsensä sieväksi mutta niin vain kävi.

Sain vihdoin oman Doomoo Buddyn (Huutiksesta! En ikuna maksaisi tyynystä kahdeksaakymppiä!!) ja nukkuminen ei satu enää ihan niin paljoa.

Sain fb-kirppiksen kautta hommattua vauvalle käsittämättömän halvalla ison kasan juuri niitä kestovaippoja joita meillä ei neidin pikkuvauva-aikana ollut kuin yksi ja silloin vannoin että jos joskus vielä on vauva niin sille sitten pelkästään näitä. Hurraa! 

Käytiin lapsen kanssa metsäretkellä. Kerättiin käpyjä, läiskyteltiin purossa ja ritisytettiin jäätä saappaiden alla.

Ja leivottiin pullaa! Pullien kuvan julkaisin facebookissa ja se keräsi melkein yhtä paljon tykkäyksiä kuin profiilikuvani silloin kun sen vaihdoin. Ihmiset tykkää pullasta.

Pullavuori

Olen ihan varma että korvapuustit ovat marttojen ja anoppien salajuoni jolla testataan onko naisesta mihinkään. Miksi ne pitää tehdä niin vaikeasti? Eikö olisi paljon loogisempaa leikata niistä kääretorttutyyppisiä viipaleita ja paistaa ne sen sijaan että pitää kieli keskellä suuta taiteilla jotain korvia joille sitten kaikki mies voi nauraa koska ne on baskerin kokoisia eikä niitä erota kolmevuotiaan muotoilemista??

Kitinää, terapiaompelua ja iloisia asioita

Onnistuin pudottamaan itseni umpsukkeliin aallonpohjaan. Ajattelin että sairasloman alku helpottaisi oloa mutta vielä mitä! Tunnen itseni säälittäväksi marisijaksi ja vertaan koko ajan viime raskauteen jossa jaksoin painaa töitä hulluna sinne virallisen äitiysloman alkuun asti. Nyt vaan valitan ja voivottelen. Silloin raskaana olemisessa täydellisesti onnistuminen oli minulle kunnia-asia ja vähättelinkin vaivoja mitä oli. Nyt en meinaa jaksaa pienintäkään vastoinkäymistä. Blääh.

Enkä sitäpaitsi ollut ollenkaan ehtinyt varautua siihen että en oikeasti mene töihin ainakaan pariin vuoteen. Ikävöin työkavereita jo nyt!

Omaa aikaa.

Maanantaina lapsi lähti mummilaan yökylään ja minulla oli melkein kokonainen tiistaipäivä käytettävänä huilaamiseen. Ensin meinasin panikoitua yksinoloon mutta sitten mietin mikä minua ainakin ennen muinoin ilahdutti. Tykkäsin ompelemisesta, mitä en ole kertakaikkiaan jaksanut tehdä piiiitkään aikaan. Joten päätin ommella jotain helppoa ja nopeaa ihan terapiamielessä.

Laskuja maksettu!

Siitä tuli laskujen ja muiden papereiden organisointilokerikko!

 

Oma tasku maksetuille ja maksamattomille laskuille sekä muille papereille.

Yksikään sauma ei ole ihan suorassa, käsin kirjottu teksti on vähän mykkyräistä ja taskuihin meinasi unohtua ommella pohjat, mutta kyllä tulin iloiseksi että sain noin hienon lokerikon aikaan kun vaan jaksoin aloittaa!

Tämä lokero on vielä ihan tyhjä...

Koko päivä siihen meni mutta olo oli heti vähän parempi. Tosin monta iltaa on siitä huolimatta mennyt ihan nukkumiseksi. Ehkä olen vain väsyksissä?

Kauppalapputasku.

Muita iloisia asioita, ihan terapiamielessä:

Lievää paniikkia aiheuttanut yläkäyrän yläpuolelle hypännyt sf-mitta olikin katsojan silmässä, lääkärin mittaamana samainen asettui kauniisti keskikäyrän päälle. Ihan tavallisen kokoinen maha.

Lauantaina mennään keskiaikaseuran porukan kanssa baariin kuuntelemaan Greenrose fairea! Baari-illan kunniaksi ostin henkkamaukalta paidan jossa en näytä vuorelta enkä teltalta, ja sen kaveriksi trendilörppätrikoohuivin.

Mun uudet rillit on edelleen ihanat!

Tytön kanssa oli tänään oikein hyvä päivä eikä tapeltu kertaakaan. Neidillä oli tänään neuvola joka meni upeasti. Hän on maailman iloisin uudesta isojen lasten turvaistuimesta josta näkee kunnolla autosta ulos, ja pukeminenkin on vähän helpompaa uusien ihanien keväisten vaatteiden ansiosta. (Nollakelin kauppareissulla voi pukeutumisen puolesta ihan hyvin leikkiä kevättä.)

Huomenna on perjantai, miehellä lyhyt työpäivä ja kälyn synttärit. Jee!