Tammikuun tarinatuvasta päivää. Eilen piti tarinoida siitä miten paljon ihailen ja joskus kadehdinkin tuon lapsen näkökulmaa asioihin, tapaa jolla hän katselee ja kokee maailmaa. Tosin olen siitä kyllä täällä kai höpissytkin.. siitä tavasta jolla kaksivuotias menee aivan pähkinöiksi kahdesta yhteen teipatusta vessapaperirullasta (KIIKAIT!!!), parista viltistä tuolien päällä (MAJA!!!) tai ihan vaan siitä että ulkotouhujen välissä juodaan kuumaa mehua omalla pihalla (Mehua ULOSSA, muistatte varmaan.). Tai siitä että isi tulee kotiin. Tai katulampuista. Tai kissoista. Kuinka paljon enemmän iloa mahtuisi elämään jos itsekin osaisi ottaa mallia ja keskittyä niihin pieniin ja arkisiin mutta kivoihin juttuihin.
Ok, aikuisena ei ehkä tee mieli hihkua hillittömästi kuin aivan erityisissä tilanteissa, toisaalta ei tarvitse saada itkupotkuraivaria vähän väliä. Mitä pienempi ihminen sitä suuremmat tunteet. Mutta kyllä sitä silti voisi, ainakin joskus, unohtaa ne tylsät aikuisten asiat ja heittäytyä iloitsemaan jostakin. Ihan vaan... ...jostain. Piristäisi kummasti.
Tänään tulin iloiseksi ainakin siitä kun aurinko paistoi hetken aikaa, siitä kun piirsin leskenlehden ja siitä että mies otti lapsen mukaan kauppareissulle ja sain tovin olla ihan yksin. Entäs sinä?
//
Se syy miksi eilen jäi tarina postaamatta oli selkä. Jonka taas kerran onnistuin kipeyttämään niin komeasti että aika reporanka olin kun töistä tulin kotiin. Aamulla se oli jo ihan ok mutta kyllä se vaan taas työpäivän kuluessa alkoi muistuttaa itsestään. Mies ehdotti että kannattaisi varmaan jo käydä lääkärissä. Mistä pääsemmekin sujuvasti seuraavaan aiheeseen joka on liike. Nimittäin minä tiedän ihan tasan tarkkaan mikä siihen selkäkipuun auttaisi. Lihakset. Ja niitä mokomia ei liikkumatta saa.
Mietin tuossa juuri, että olen juossut viimeksi varmaan joskus kolme vuotta sitten. Enkä nyt tarkoita mitään juoksulenkillä käymistä vaan ihan konkreettisesti juoksemista. (No ok, ehkä olen pari kertaa juossut bussille jos on ollut oikein kiire.) Raskaana ei voinut juosta (koska maha. Ja lonkat.) eikä sen jälkeenkään paljon tehnyt mieli juosta (koska tissit.). Ja nyt varsinkaan ei huvita juosta tai tehdä mitään muutakaan koska rapakunto. Ja joka paikkaan koskee ja kolottaa. Että ehkä olisi aika? Oikeasti, pakko tunnustaa, tuossa ihan pienen kävelymatkan päässä, ihan minun työpaikan naapurissa (jonne muuten menen autolla koska pelkään pimeää, ihan hävettää myöntää) on jonkunlainen kuntokeskus. Siellä olisi kahvakuulaa ja kuntonyrkkeilyä ja vaikka mitä tarjolla kun vaan menisi. Tähän saakka olen käyttänyt huonona tekosyynä tuntien hintaa, 6€/kerta, mutta ei kai se suuren maailman mittapuulla ole edes kovin kallis?
Hyvässä tarinassa pitäisi kai olla jonkunlainen johtoajatus, sillä pitäisi kai yrittää sanoa jotain. Yhtään en kyllä tiedä mitä tällä valitusvirrellä haen. Vertaistukea ehkä? Potkun persuksille? Ehkä elän siinä toivossa että puhumalla kirjoittamalla aiheesta mahdollisimman paljon saisin itse motivoitua itseni tekemäänkin asialle jotain.
Ehkä aloitankin sillä että laitan tuon lauantaiviinilasin syrjään hetkeksi, lainaan lapsen superkeikkamattoa ja teen.. ...jotain. Alku se on sekin!
Minä juoksin viimeksi suunnilleen 2 vuotta sitten, ihan kirjaimellisesti. Parkkipirkko oli laittamassa sakkolappua ja kun lääkitys oli kunnossa niin polvet kesti ja niinhän minä juoksin. Olin myös hoikemmassa kunnossa joten senkin puolesta tuollainen kirmailu onnistui. No paskajuttu, polvihan se tulehtui siinä ja seuraava puoli vuotta meni sitä parannellessa ja samalla sitten tuli kaikkea muuta kränää ja siinä putkessa ollaan edelleen... Et en tiedä uskaltaisinko edes suunnilleen Ikinä juosta askeltakaan, mutta sensijaan meinasin vääntää pölyttyneen Wii steppilaudan esiin. Ihastuin steppilautaan joskus 90-luvulla opiskellessa ja se on edelleen suunnilleen ainoa "jumppa" mistä tykkään.
VastaaPoistaJuokseminen EI ole kivaa!
VastaaPoistaVoi kääk, meilläkin on se wii-jumppa-juttu! Ja tosissaan aika pölyinen taitaa olla... mutta pitäisköhän... =D
Me olimme kuopuksen isän kanssa melkein kymmenen vuotta yhdessä ja hän kerran meinasi myöhästyä siitä junasta johon olimme kiirehtimässä, kun jäi suu auki tuijottamaan minua "Osaatko sä juosta?!?"
VastaaPoistaJoo, liikkumisen aloittaminen on pirun vaikeaa. Tiedän kokemuksesta. Ja sitten kun aloittaa, sen ylläpitäminen onn vaikeaa. Tiedän kokemuksesta. Sen lajin pitäisi mun kokemuksen mukaan olla joku sellainen, että on helppo milloin vain, kun on luppoaikaa, vähän liikkua.
Wii-lauta kuulostaa hyvältä. Minä ostin kuntopyörän kotiin ja sitä täydennettiin pakon edessä myös jumppakuminauhalla naprapaatin suosituksesta. Sitten pitäisi vaan ryhtyä... Äääk, miten se vokin olla niin vaikeaa, mä en käsitä?
Minä olen yrittänyt juosta. Olen joskus "aloittanut juoksemisen", kuulostaa tosi hienolta ja ylentävältä. Ja ymmärrän kun jotkut sanoo, että siihen tulee himo. En vaan tajua mistä syystä mun jalat tahtoo juosta, mutta kunto ei kestä. Se on sellainen pattitilanne.
VastaaPoistaMiä jumppasin sillon tollon jotain vajaan tunnin verran ja vieläkin on vatsa- ja perslihakset hellänä... =D Kuntopyörä olis kyllä kiva.. ..ehkä. =)
VastaaPoistaMiäkin ihan juoksin juoksin joskus, yhden kesän verran. Sitten tuli talvi ja tulin järkiini. Ei ole oikein koskaan ollut mun juttu.