Keskiaikamarkkinoilla

Voi sentään, aivan mahtava keskiaikakeikka taas takana. Lauantaina piipahdettiin Hämeenlinnan markkinoilla ja oi miten oli ihana reissu! Tällä kertaa jätettiin shoppailupuoli vähemmälle, vähän kierrettiin ja sitten käytiin ostamassa seuralle kollektiivijousipyssyt. (Tänään oli ekat harkat, jee!)

Hämeenlinnan markkinoilla, niin kuin monilla muillakin keskiaikaisilla, on paljon elävöittäjiä telttojensa kanssa. Tällä kertaa meidänkin teltta oli siellä, tosin lainassa kun ei uskallettu itse vielä lähteä yön yli reissulle. Käytiin päiväseltään ja hypättiin kahden leirin välillä, molemmissa oman seuran väkeä. Ja taas muistettiin miten onnellisia ja onnekkaita ollaankaan kun nuo ihmiset on meidän elämässä ja saadaan olla osa niin hienoa porukkaa. Yksi iso perhe.

Ja lapsetkin viihtyy, molemmat. Lapsilaumassa ja aikuisten kanssa, toisella rakas keskiaikavaramummi, toisella ihana sca-kummitäti. Sylistä syliin ja leikistä leikkiin, aina on joku joka jaksaa viihdyttää ja joku joka vahtii. Joku joka näyttää miten pistaasipähkinänkuorista saa vampyyrinhampaat...

 Tämä oli taas niitä reissuja, että vähällä oli ettei lähdetty ollenkaan. Kello kävi puolta päivää ennen kuin päästiin edes liikkeelle, rahat on loppu, vettä satoi kaatamalla ja poika on ottanut tavaksi karjua autossa... Mutta perillä oli niin hyvä. Eikä edes satanut. Kotiin ajettiin yötä myöten ja kannettiin nukkuvat lapset sänkyihinsä. Onni.

Masentunut tiikeri ja muita elämyksiä

Koimme tänään jotain hyvin hämmentävää. Hienoa, mutta hämmentävällä tavalla hienoa. Näitä kuvia on nyt ihan hirmu paljon, mutta paljon kyllä niitä otinkin, 263 jos ihan tarkkoja ollaan. 

Katariinanniemellä järjestettiin leijaseuran lennätysnäytös. Mentiin sinne ajatuksella että lapsesta on varmaan kivaa, ja odotettiin jotain tämän suuntaista:

Aivan ihana muuten tämä pieni tyttö, hattuineen ja leijoineen kuin maalauksesta!

Mutta sitten alkoikin tapahtua...

Taivas täynnä tavaraa! Tässä vähän mittakaavaa:

Ja sitten tuli tämä:

What what????

On se! Alaston, lentävä vauva!!

Olin vähän huolissani tuosta tiikeristä, onkohan sillä kaikki ihan hyvin?

Ei taida olla...

Kerran vielä tämä:

Oh my...

Anteeks kaupunkilaisuuteni

Tyttö pääsi perjantaina moikkaamaan maalaistalon eläimiä oikein lähietäisyydeltä, kun pappani vei meidät katsomaan ystävänsä kanalassa kuoriutuneita pikkutipuja. 

Paikka on minullekin lapsuudesta tuttu, ja kivaahan siellä oli käydä. Tunsin vain oloni vähän pöljäksi, kun pikkukengissä ja lyhyissä kesähousuissa kipsuttelin laitumella ja yritin kävellä niin että en koskisi heiniin. Oikeasti. Kyllä sitä vaan voi ihminen heinäpellosta vieraantua vaikka minäkin niin käytännönläheinen kuvittelen olevani! (Ei minua ne heinät sinänsä eikä se savikaan häiritse, mutta ne punkit. Olen onnistunut kehittämään itselleni messevän punkkikammon. Miestä nauratti mun sipsuttelu.)

No selvittiin hengissä ilman yhtään punkkia! Poikanen vaan ei oikein tykännyt pellolla tarpomisesta. Aurinko paistoi silmiin ja nälkäkin tuli kesken kaiken. Hattukin jäi autoon.

 Minusta vähän tuntui että nuo lehmät näkivät suoraan lävitseni ja niistä oli tosi huvittavaa seurata kuinka kaupunkilaislikka selviää.

On muuten sympaattisen näköisiä otuksia tuo ylämaan karja! Vaikka vähän pelottavia kuitenkin. Empä olisi lapsena tuolla leikkiessäni uskonut, että minusta tulee heinikkoa ja lehmiä pelkäävä aikuinen...

Mutta Tytöllä oli hauskaa ja sehän on tärkeintä. Ja seuraavan kerran kun reissataan ihmettelemään maaseutua, muistan ehkä pukea itsellenikin kumpparit ja pitkät housut, niin ei tarvitse nolostella.

Perjantai pääsi yllättämään

Yritän tässä miettiä että mihin ihmeeseen se viikko taas katosi. Perjantai tuli ihan puun takaa, kun yritin laskea päiviä tulin siihen tulokseen että on ehkä keskiviikko tai torstai. Alkaa olla lähellä se piste kun olis pakko päästä olemaan jossain yksin. Kohta. Onneksi kuitenkin on vielä kesä ja tekemistä. Olen koko ajan keskittynyt selviytymään kesästä kunnialla ja ajatellut että kesän jälkeen sitten helpottaa, pahin ikkupikkuvauva-aika on takana ja päiväkodin kesäloma loppuu. Mutta hitto vieköön sitten se hupi vasta alkaakin. Syksy ja pimeä ja kurahousut.

No joo, tää viikko nyt on ollut vähän tämmönen. Poikanen keksi että vajaa kolmekuiselle sopivaa puuhaa on vatsalleen kääntyminen. Juuri kun ehdin huokaista helpotuksesta että viihtyyhän tämä sittenkin leikkimatolla eikä koko ajan tarvitse kanniskella... no, ei viihdy enää. Vaan on kolmessa sekunnissa vatsallaan ja sitten vasta alkaakin pänniä kun eteenpäin ei pääse ja se pääkin on vielä aika painava. Kolmen-neljän tunnin päikkäritkin ovat muisto vain kun unissaankin pitää jumpata. Ja tissillä. Ja sitten on lopulta niin nälkäinen ja väsynyt ettei osaa muuta kuin kirkua. Huoh. 

Enkä edes ala tästä helteestä.

Enkä isosiskon mustasukkaisuudesta tai uhmailusta tai iltatemppuilusta.

Luojan kiitos koko homma pysyy edelleen about hallinnassa kun lähdetään ovesta ulos. Poikanen enimmäkseen nukkuu ja Tyttö ei kiukuttele ainakaan pahemmin. Enkä minä. Tänään käytiin kahdesti puistossa. Ensin aamulla kaverin kanssa lähileikkipuistossa, (joka meni kyllä vähän mönkään koska sinne tuli kolmas, vähän vanhempi tyttö, ja minun tyttö nuorimpana jäi sitten kolmanneksi pyöräksi) ja iltapäivällä mentiin sitten isin kanssa kuvissa näkyvään jokipuistoon.

Ihana paikka, aivan huikea!

Ja nyt kun tarkemmin mietin niin onhan tämä viikko ollut enimmäkseen aika muikea. Saatiin kanootti ja ollaan käyty melomassa. Ja kahdesti iltauinnilla. Yhtenä päivänä matkustettiin bussilla mummilaan ja eilen minulla oli puolikas lapsivapaa kun isosisko lähti heti aamusta mummin ja papan kanssa keräämään mansikoita. Ollaan nukuttu pitkään ja otettu lunkisti, maanantai ja tiistai taisi mennä lähinnä meripäivistä toipumiseen. Aika kiva viikko itse asiassa, ilmankos menikin niin nopeasti. 

Ja onhan se Poikanenkin enimmäkseen aika zen tapaus edelleen, ja on yks kaks myös alkanut seurustella, hymyillä ja nauraakin ihan uudenlaisella innolla. Ja nukkuu kantoliinassa ja repussa oikein makeasti kun vaan viitsii kantaa. Ja helpottihan se tämäniltainen kirkumismaratonikin lopulta kun keksin vääntää äijän kapaloon. Ihme juttu muuten, vastasyntyneenä kun kapaloimista kokeilin niin se vihasi sitä yli kaiken. Se oli semmonen vaihe ja tää on nyt sit tämmönen vaihe. Hellevaihe.

Superhellettä odotellessa.