Korkeasaari on nähty ja käyty, jaloissa tuntee että on käyty...

Eilen olisi ollut valinnanvaraa kesätapahtumissa. Olisi voitu mennä perinteikkäästi Turkuun keskiaikamarkkinoille, puolustamaan ihmisoikeuksia pride-marssille tai jopa kulttuurimatkalle tuskafestareille. Mutta me päätettiin viedä Lumileobardi korkeasaareen katsomaan lajitovereita.

Siellä se on!

Oli sen verran kuuma että kaikki isot karvaiset olivat ymmärrettävästi vetäytyneet kauneusunille. Muuten ilma oli kyllä ihan täydellinen (ja sen oli huomannut noin miljoona muutakin lapsiperhettä). No nähtiin me amurinleopardin häntä ja leijonan pää ja illemmalla sitten tiikerikin ja lisää leijonia ja ne leijonanpennutkin.

Tytön mielestä kivointa oli ehdottomasti riikinkukot! Niillä oli kohtauspaikka yhdessä puussa jossa niitä istui parhaimmillaan kolme huutelemassa ohikulkijoille. En tiennyt että noin ison pyrstön kanssa pääsee puuhun, taas opittiin jotain uutta!

Minusta kivointa oli mun lapset! Muiden uhmikset raivosivat ja juoksivat karkuun mutta meidän neiti käyttäytyi (kerrankin) esimerkillisen suloisesti koko päivän ja vauvakin viihtyi tyytyväisenä (enimmäkseen) kantoliinassa. (Rattaissa kulki sitten mukana koko se varuste-arsenaali mitä tälläisen joukkueen päiväretkelle tarvitaan mukaan, se ei ole ihan vähän...)

Siitäkin tykkäsin että puiston viherpuoleen oli panostettu sitten viime visiitin.

Mies tykkäsi kanalan fiiliksestä ja ahmasta joka jolkotteli aitauksen etuosaan pitämään shouta. Tässä hän suurieleisesti merkkaa kannon omakseen. (Ahma, ei mies..)

Afrikkatalon tungoksessa meinasi iskeä klaustrofobia mutta muuten päivä oli ihan mahtavan onnistunut ja eläimet söpöjä, eväsleivät hyviä ja muutenkin oli tosi kivaa, meillä aikuisillakin.

Reissun titivituntyy-moment: "Mitäs siinä tuijotatte, ettekö ennen ole lihapiirakkaa nähny hä???"

Hetkiä

Hassua miten elämä on kutistunut pieniksi hetkiksi. Hetki jonka vauva nukkuu, hetki jonka se on tyytyväinen leikkimatolla, hetki joka kuluu vauvan syöttämiseen. Hetki jonka mies pärjää kahdestaan vauvan kanssa ilman maitopulloa, hetki jonka saa nukkua ennen yösyöttöä.

 Hetki jonka aikana ehtii tai ei ehdi kirjoittaa yhden blogipostauksen. Useinmiten ei ehdi joten ajatuksetkaan eivät yllä kovin syvällisiksi. Tai jos yltävät, niitä ei ehdi kirjoittaa ja seuraavan hetken koittaessa ne ovat jo unohtuneet.

Päikkärien aikana ehtii siivota tytön huoneen tai ladata pyykit koneeseen tai lukea "Apua merirosvoja" ja tehdä yhden suuren ja yhden pienen muumipalapelin, tai askarrella hienon dinosauruksen.

Isi ja poika pärjäävät kotona sen aikaa kun käy lenkillä tytön kanssa ja kerää ison kimpullisen kukkia ja juoksee kotiin sateen ja ukkosen alta. Tai käy hakemassa lähikaupasta ainekset raparperipiirakkaan ja pitää pienoispiknikin kaupan portailla ja jakaa yhden pillimehun ja yhden sitruunadonitsin.

Muutaman rivin kestovaipan villaimua ehtii neuloa lyhyessäkin hetkessä, neuvolakortin kansien ompeluun tarvitaan jo aika pitkät päikkärit.

(Sinioranssit kuoret on ommeltu kolme ja puoli vuotta sitten jonakin samanlaisena hetkenä, valkopohjaiset tänään kun tyttö oli mummilassa ja poika nukkui.)

Sitten on ne hetket kun pieni on tissillä ja isompi käpertyy toiseen kainaloon. Tai kun vauva nukahtaa syliin eikä sitä raaski laittaa koppaan koska se on lämmin, rento ja pehmoinen. Tai kun tytön silmät loistaa koska hän saa auttaa sen piirakan tekemisessä. 

Tai kun ne molemmat ovat vihdoin sammuneet yöunille ja saa lopultakin kirjoitettua loppuun sen postauksen jonka aloitti aika monta hetkeä sitten.

Pidän sinua sylissä ja kaikki muu on turhaa.

Otsikko on itse asiassa lainattu kaverilta mutta se liikutti minua niin syvästi että oli pakko varastaa se tähän. Kyseessä oli kommentti fb-statukseeni, jossa raportoin että isosiskolla oli mummilapäivä mutta en ollut siivonnut ollenkaan vaan notkunut pyjamassa vauvan kanssa, vauvalla kun oli "viihdyn vain sylissä"-päivä. Ja hyvä päivä se olikin, minä sain huilattua markkinaväsymystä pois ja poikanen sai kahdenkeskistä huomiota, mitä ei todellakaan liiaksi ole saanut. Kun tyttö oli vauva, hän oli maailmani napa ja olin olemassa vain häntä varten, nyt tämän kanssa se ei tietenkään ole mitenkään mahdollista. Jo pelkästään vauvan syöttämisen, nukuttamisen ja muiden hoitotoimenpiteiden vaatima huomio meinaa olla isosiskolle liikaa. 

Ja juu, tiedän kyllä että se tekee tytölle ihan hyvää huomata ettei hän yksin olekaan maailman napa, mutta kyllä sen aseman järkkyminen koville ottaa. Siispä toisinaan isosisko lähtee mummilaan tai isin kanssa johonkin (nyt ne ovat kahdestaan onkimassa). Vauva saa kaiken huomion minulta, sisko taas isiltä tai mummilta tai papalta, ja ennenkaikkea minä saan lepotauon siitä kaoottisesta kauhun tasapainosta mikä täällä melkein koko ajan vallitsee silloin kun minä olen yksin lasten kanssa kotona. Kaikki voittaa. 

Paitsi että minulle tulee välittömästi huono omatunto siitä että olen hylännyt esikoisen jonkun muun hoiviin että voin rauhassa leperrellä vauvan kanssa! Mikä nyt on ihan hoopoa, sillä ei tuo ole tähänkään asti ollut mikään pelkästään minun helmoissa viihtyvä mammantyttö. Mummilassa ja kummilassa neiti on tähänkin asti viihtynyt erinomaisesti ja isänsä kanssa viettänyt ihan yhtä paljon aikaa kuin minunkin. Isin tyttö hän enemmän on, jos nyt jompi kumpi pitää valita. Mutta silti, kun tämä pienempi jää minun hoiviin niin pam, huono omatunto.

No, ollaan me sitten vastapainoksi vietetty aikaa ihan kahdestaankin, tyttö ja minä. Vauva onneksi suostuu juomaan maitoa pullosta ja viihtyy erinomaisesti myös isin kanssa (tiettyyn rajaan asti). Joten me jätetään pojat pitämään taloa pystyssä ja lähdetään tyttöjen kesken humputtelemaan. Ollaan käyty rannalla kahlailemassa ja etsimässä simpukoita, hampparilla, shoppailemassa... ja eilen käytiin Maretariumissa, pizzalla ja jäätelöllä! Pitää vaan alkaa keksiä vähän halvempia retkikohteita, ihan joka viikko ei ole varaa käydä museossa, akvaariossa, ravintolassa tai shoppailemassa.

Ja kun miettii tilannetta isosiskon kannalta, niin eihän se mikään ihme ole että ketuttaa. Ei tämä ole tytön vauva, ei siskolla ole samanlaista vaistonvaraista hoivaviettiä ja rakkautta vauvaa kohtaan, kuin mikä isällä ja äidillä on. Siskolle vauva on vain olento joka ensin teki äidin sairaaksi ja väsyneeksi loputtoman pitkältä tuntuvan ajan, ja sitten synnyttyään vie äidin ja isän huomion ja saa vanhemmat kimpoilemaan kuin hölmöt, kiukkuiset kanat. Vauva saa hirveän määrän uusia tavaroita, joista osa on kuulunut siskolle ja joihin ei saa koskea. Vauva huutaa ja rääkyy ja kun sillä on nälkä tai kakka, pitää siskon odottaa. Kun vauva nukkuu niin silloin ei saa metelöidä. Minusta on suorastaan ihme että sisko suhtautuu veikkaan näinkin suopeasti, haluaa hoitaa ja syöttää, antaa suukkoja ja juttelee. Niin se vaan se sisarusrakkauskin jostain kumpuaa, ihme juttu! 

KÄÄK!

Hoitolaukun saaga jatkuu...

Minun huolella suunniteltu ja rakkaudella toteutettu hoitolaukkuni ei kestänyt käyttöä! Olin ihan pöljä ja leikannut olkahihnan saumavaran olemattomaksi, kangas ei kestänyt ison laukun painoa. Höh.

Mutta nyt kestää!

Ja samalla korjaantui kaksi muutakin ongelmaa. Laukku oli alunperinkin ihan liian leveä ja kiikkerä kantaa, se meinasi koko ajan kierähtää katolleen. Nyt painopiste muuttui ja ongelma katosi. Lisäksi vaunuihinripustamislenksut oli liian pitkät jolloin kiikkerää kassia ei voinut ripustaa vaunuihin koska se ei pysynyt siinä missä piti vaan valahti alas. Nyt lenksut lyhenivät sopiviksi ja nyt kassi on vihdoin täydellinen!

Pyhtäälle kansa saapua saa...

Niih, olihan viime viikonloppuna ne markkinat! Meidän perheen hommana oli päivystää infopisteellä ja keskiaikaseuran nuotiopaikalla. Pienempi lapsi oli mukana koko viikonlopun, isompi oli lauantain rakentelupäivän mummilassa ja tuli sitten mummin ja papan kanssa markkinoille.

Poikanen nukkui autuaasti ja tyytyväisenä lähestulkoon koko ajan. Ei kylläkään tuossa kopassa vaan kantoliinassa. Tai sylissä, kas näin:

Yritettiin yöpyäkin teltassa mutta kahden aikaan luovutettiin ja ajettiin kotiin. Rääkyminen loppui kun pääsi omaan koppaan nukkumaan.

Tytön markkinat menivät vähän kiukuttelun puolelle. Kauan ja hartaasti odotetun hepan selkään ei uskaltanutkaan mennä, viikingeistä lähti liian kova meteli eikä taikurikaan jaksanut kiinnostaa. Eniten kuitenkin taisi harmittaa se että veikka sai olla mukana keskiajassa kun hän oli mummilassa. Onneksi lasten heikissä pääsi askartelemaan ja kuuntelemaan satuja, bändin tahtiin tanssiminen oli kivaa ja kavereitakin tuli joiden kanssa sai juosta ja riekkua. Että olihan se ihan kiva päivä sitten lopulta kuitenkin.

Muuten markkinat menivät enimmäkseen hienosti ja tällä kertaa ehdin kiertää valokuvaamassakin.

Mitään en tosin ehtinyt shoppailla, paitsi karkkiomenan tytölle. Vaikka kaikkea ihanaa ostettavaa olisikin ollut...

Ensi vuonna uudestaan! Ehkä. Toivottavasti! Jospa sitä sitten taas ehtisi olla paremmin mukana järjestelyissä.