lauantai 28. heinäkuuta 2012

Epävarma wannabehippi täällä moi!

Kävin äsken Jokkemaassa taas kerran ihastelemassa Jokkejuttuja ja Joken persoonallista tyyliä. Aina kun törmään ihmiseen, joka osaa pukeutua upean persoonallisesti ja ihmisten mielipiteistä/trendeistä/yhteiskunnan normeista välittämättä, ihailen varauksettomasti, mutta ihailussani on aina pienen pieni kateuden pistos.

Miksi en minä osaa? Tai uskalla. 

Teini-iässä sitä jotenkin tohti. Kierrätyskeskuksesta haettu riemunkirjava miesten aluspaita yhdistyi ennakkoluulottomasti isän vanhaan villapaitaan, äidin 60-lukuiseen rauhankyyhkytakkiin ja tusseilla koristettuihin kirpparifarkkuihin. Mitä enemmän kauhuissaan isosisko oli, sitä parempi.

Mutta sitten tapahtui jotain. Piti kasvaa aikuiseksi ja tyylikkääksi ja fiksuksi ja vakavastiotettavaksi, piti alkaa ajatella mitä toiset ajattelee. (Onneksi tyylitajuni ei koskaan ole ollut kovin luotettava, joten en varmastikkaan ole vahingossa näyttänyt liian tyylikkäältä. Tai fiksulta.) Ja mitä enemmän yritin olla jotain mitä kuvittelin muiden haluavan minun olla, sitä enemmän hukassa olin itseni kanssa. Vaan eikö jokaisella nuorella aikuisella jossain kohtaa iske identiteettikriisi?

Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä enemmän kriisini on helpottanut ja olen saanut itseluottamusta, ja sitä enemmän olen uskaltanut etsiä oikeaa itseäni. Ja pikkuhiljaa uskaltanut myös näyttää siltä miltä oikeasti haluan näyttää, välittämättä (niin paljon) siitä mitä muut ajattelee. Äitiys ja ikä antavat backuppia omalle tyylille. Uskalsin jopa laittaa rastat. Minä en halua näyttää miss amerikan prinsessalta, näin on minusta kauniimpi. Jos joku on eri mieltä niin sitten saa olla, en välitä (ainakaan kovin paljon. Ainakaan niin paljon että se haittaisi.).

Kuvan otti ystäväni viime talvena.

Vaikka olenkin nyt aikuisempi ja itsevarmempikin kuin parikymppisenä, en voi oikeasti sanoa olevani kovin aikuinen tai kypsä, saati omaavani kahmaloittain elämänkokemusta. Ikäni alkaa edelleen kakkosella, vaikka mitä tekisin. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun tunnen olevani tarpeeksi aikuinen ollakseni oikeasti varma. Ja omaavani tarpeeksi elämänkokemusta uskaltaakseni pukeutua täysin muista piittaamatta.  Tuleekohan se joskus?

Koskahan ihmisen elämässä tapahtuu se kohta, kun lakkaa toivomasta olevansa vähän vanhempi ja aikuisempi. Kun alkaa kriisiytyä iästään ja kaivata kadotettua nuoruuttaan. Mahtuuko siihen väliin aika jolloin on tyytyväinen siihen mitä on?



2 kommenttia:

  1. En tiedä muista, minä vaan en varmaan ole kasvanut aikuiseksi tai halunnut olla joku muu. T jokke 5 v.

    VastaaPoista

Ilahdun kommenteista aina ja kovasti! Jokainen uusi kommentti olisi ehdottomasti kuperkeikan paikka, jos vain osaisin sellaisen tehdä. Ethän kuitenkaan mainitse minun tai perheenjäsenteni oikeita nimiä kommentissasi vaikka tunnistaisitkin meidät!